Minulla on jälleen hymy, mutta olen likainen ja tyhjä sisältä. Minun on kuitenkin pakko uskoa, uskoa johonkin, jotta jaksan elää aina seuraavaan päivään. Vähitellen hymy on helpompi loihtia kasvoille ja valonpilke välähtelee silloin tällöin mielessäni. Sillä minä uskon arvokkaaseen asiaan. Uskon, että aika parantaa haavat.
Kerran hymy oli naamio, jonka pidin kasvoillani niin ylä- kuin alamäissäkin. Hymy oli panssarini, suojani maailmaa vastaan. Minä elin hymystäni. Kun minulta kysyttiin "mitä kuuluu?", "oletko kunnossa?" tai "miten jakselet?", hymyilin ja vastasin "hyvää", "olen" ja "kaikki on hienosti". Ihmiset eivät odottaneetkaan muuta. Heidän katseensa olivat kylmät ja epäluuloiset. Hymyni kuitenkin lämmitti ne. Jää suli ihmisten silmistä samalla hetkellä, kun he kuulivat valheeni, sillä ne olivat aina juuri sitä, mitä he halusivatkin kuulla. Hymyilin silmilläni, hymyilin huulillani, koko kasvoillani ja olemuksellani, mutta sydämelläni en hymyillyt. Jo silloin kaikki oli nimittäin romahtamassa, vaikken sitä itselleni tai kenellekään muulle suostunutkaan myöntämään.
Kerran kuulin jonkun sanovan "sokeat ovat autuaita, sillä he eivät näe maailman pahuutta". Ensimmäinen ajatukseni silloin oli "autuaita? Eihän kukaan käytä sitä sanaa enää". Mutta sitten tajusin, että eihän sillä ole väliä. Ei sanoilla ole väliä, vaan viestillä, jonka ne välittävät. Sokeat eivät näe maailman pahuutta. Tottahan sen täytyi olla. Miksi meidän täytyy nähdä? Silloin en ymmärtänyt, että näemme, jotta tunnistaisimme hyvän pahasta ja osaisimme olla tahraamatta kauniita asioita, puhtaita asioita. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että näin. Vaikka enhän minä nähnyt. Olin sokea, vaikken sitä itselleni myöntänytkään. En nähnyt pahuutta ympärilläni, tummia tahroja jotka vähitellen takertuivat sydämeeni ja mieleeni.
Joskus mietin edelleen, miksei kukaan pysäyttänyt minua ja kertonut, miten pahassa jamassa olin. Herättänyt minua valheellisesta unestani. Sitten muistan taas hymyni. Sen joka nykyään on vain heijastus entisestä.
Aiemmin hymyni oli kaiken taakseen sulkeva muuri. Muuri minun ja maailman välillä. Se suojeli minua. Joskus suojelu ei vain ole pelkästään hyvästä. Oikeasti olisin tarvinut särön suojaani, jotta joku olisi voinut nähdä minut todella. Ja auttaa minua. Mutta lopulta tajuan aina, että eihän minulla silloin enää ollut ketään, joka olisi ollut tarpeeksi vahva auttaakseen minua. Olin liian syvällä omassa itsessäni.
Oikeastihan kaikki alkoi hyvin pienillä asioilla. Muutamalla loukkaavalla sanalla, pienillä kosketuksilla, jotka jätin huomiotta turvatakseni asemani. Muutamalla valheella, parilla hassulla yhteensattumalla, kohtalon hyvän huumorintajun tuloksilla. Ja yhdellä valokuvalla.
Pienistä asioista kertyy suuria, niinhän se menee.
Kun pienet asiat eivät enää olleet pieniä, vaan epämääräinen möykky rinnassani, pala kurkussani, en enää voinut muuta kuin itkeä. Mutta vain yhden kerran, sillä minä tein lupauksen itselleni. "Tämä on nyt tällä selvä", kuiskasin peilikuvalleni. Ja hymyilin. Vaikka eihän se siihen jäänyt.
Joskus oli myös hyviä aikoja. Silloin kun sain runoni paikallislehteen tai voitin valokuvauskilpailun. Tai silloin kun vietin aikaa serkkuni kanssa.
Onnellisimmat ja oikeastaan myös kipeimmät muistoni ovat peräisin ajalta, jolloin minulla oli hetken aikaa lapsi. Eihän tyttö omani ollut, mutta sain pitää hänestä huolta.
Basilia oli hauras ja epätasapainoinen, mutta juuri se tuntui vahvistavan minua. Vastuullani oli, joku joka tarvitsi minua ja jonka vuoksi minun täytyi olla vahva. Minulla oli joku jota rakastaa. Oli ihanaa nähdä tytön oppivan uutta ja voittavan pelkonsa vähitellen. Kun näin hänessä vähitellen tapahtuvat muutokset, minulle tuli ristiriitainen olo. Minäkin voisin muuttua. Mutta toisaalta pelkäsin sitä muutosta, joka minussa jo vähitellen tapahtui. Olin kahden tulen välissä ja epävarma, mutta silti lähes onnellinen.
Eihän onni koskaan kestä kauaa, eihän? Ei ainakaan minun tapauksessani. Basilia pelasti minut. Hänen ansiostaan nousin pohjalta, jonne olin tietämättäni vajonnut. Aloin vähitellen uskoa onneen ja elämään. Mutta vaikka Basilia pelasti minut, hän myös tuhosi minut. Vaikka eihän se hänen syytään ollut. Enkä minä hänelle ollut vihainen. Olin vihainen kaikelle ja kaikille, paitsi hänelle. Kun näytti jo hetken siltä, että Basilia alkaisi pysyä pystyssä omilla jaloillaan eikä pieninkin vastatuuli veisi häntä ja että minäkin saatoin viimein alkaa olla valmis elämään sitä elämää, jota en ollut koskaan saanut, Basilia sairastui.
Ehkä se on kohtalo tai sitten se on jokin ylempi voima, joka pitää huolen, että ihmiset eivät koe enempää onnea elämässään kuin on välttämätöntä. Tai molemmat, eihän sitä tiedä. Jos siihen on uskominen, jälkimmäisessä tapauksessa taisi tulla jonkinlainen laskuvirhe minun kohdallani. En koskaan saanut osakseni niin paljoa onnea, että olisin jaksanut kantaa elämäni taakan omin voimin. Basilia ja sitä kautta myös jokin, joka piti sydämessäni lämmintä liekkiä yllä, riistettiin minulta liian pian, aivan liian pian.
Kaikkihan tapahtui hyvin nopeasti. Viikossa Basilia oli jälleen siinä pisteessä, kuin tullessaan luokseni ja kahdessa viikossa hän oli enää kuin hauras linnunpoikanen, jota täytyi syöttää ja joka ei kyennyt itse peseytymään. Hän heräsi usein täristen itkusta nähtyään painajaisia ja minun täytyi laulaa hänet uudelleen uneen useita kertoja yössä. Valvoin hänen vuoteensa vierellä lupaukseni kyynelettömästä elämästä mielessäni ja taistelin itseni kanssa. Kuuntelin hänen hengitystään ja pelkäsin sen katkeavan yllättäen. Basiliasta oli niiden kahden vuoden aikana tullut minulle kuin oma tytär - ei, hän oli oma tyttäreni, sillä hänellä ei edes ollut ketään muuta. Vaalin jo silloin muistojani hänestä katsellessani hänen riutuneita kasvojaan. Pelkäsin unohtavani, miltä hänen punertavat poskensa näyttivät tai miltä hänen heleä naurunsa kuulosti tai paksut kiharansa tuoksuivat. Pelkäsin, että unohtaisin hänen lämpimänruskeiden silmiensä hehkuvan katseen. Pelkäsin, että tulisin muistamaan hänet tällaisena.
Toisinaan en voi olla hämmästelemättä niitä muutoksia, joita minussa kuin huomaamatta tapahtui sen lyhyen ajan, jonka elämäni oli kuin unta, aikana. Se oli kaunista ja surullista unta, joka katkeili yhtenään, jotta saatoin herätä taas hetkeksi todellisuuteen.
Joskus valo teki tepposet ja sameat silmät kirkastuivat tai luiden ympärille tuli jälleen lihaa, kuiva iho heleytyi ja punertui, tai muistoni veivät minut muutaman viikon takaisiin unelmiini. Aina silloin selittämätön tunne siitä, että kaikki aiempi olisi ollut vain pahaa unta tai valheellisia muistoja, syöksyi minuun kuin mereltä puuskittain puhaltava suolainen kesätuuli, yhtä arvaamattomana ja virkistävänä. Yhtä katoavana. Sillä räpäyttäessäni jälleen silmiäni kaikki oli entisellään. Ehkä ne unenomaiset hetket, joina tunsin olevani enemmän elossa ja hereilä kuin koskaan, olivat sitä, mistä en silloin tiennyt mitään. Ehkä ne olivat sydämen väliäaikaisia lupauksia paremmasta, hentoja kipinöitä toivosta.
Basilian vuoksi pysyin vahvana. Se ei ollut helppoa, mutta hän oli edelleen voimanlähteeni, kaikessa hauraudessaan hän oli tukipilarini. Hän oli painovoima, joka piti minut raiteillani. Pelkäsin, että kun hän olisi poissa, sinkoutuisin pois radaltani ja hukkuisin pimeään. Niinä viikkoina pelkäsin monia asioita. Erityisesti sitä, että kadottaisin itseni, kun Basilia olisi poissa. Se oli minusta jo silloin itsekästä, sillä hän ei koskaan saanut elää sitä elämää, jonka olisi ansainnut. En kuitenkaan voinut itselleni mitään.
Kun olen jälkikäteen yrittänyt muistella, mitä sinä päivänä, kun Basilia lopulta meni pois, todella tapahtui, en saa mieleeni selkeää kokonaisuutta. Kaikki on yhtä sakean usvan verhoamana mylläävää äänten, tunteiden ja kuvien sekamelskaa. Muistan hänen jääkylmät kätensä ja luurankomaiset kasvonsa, hänen hauraan äänensä ja pyynnön "älä päästä irti".
Ja siitä hetkestä eteenpäin, kun hän viimein laski paperinohuet luomensa sameiden silmiensä ylle, kaikki on muistoissani yhtä selvittämätöntä sotkua. En tiedä, miten minun onnistui soittaa hätänumeroon tai ylipäänsä edes nousta hänen viereltään. En tiedä, söinkö sinä päivänä mtään, nukuinko tai puhuinko kenellekään. Tajusin vain herääväni seuraavana aamuna tuolilta Basilian vuoteen äärestä.
Silloin kaikki oli silmänräpäyksen ajan hyvin. Alitajuntani antoi minulle lohdullisen unohduksen aivan pieneksi hetkeksi. En muistanut, että tyttö oli sairastunut, että hän oli nyt enkeli. Hän on varmasti keittiössä syömässä aamiaista tai takapihalla keräämässä mansikoita, ajattelin. Sitten kummastelin, miksi oikein nukuin hänen huoneessaan ja miksi hänen vuoteellaan ei ollut lakanoita. Silloin todellisuus iski kuin maanjäristys ja minä luhistuin.
Luin kerran tarinan leskeksi jääneestä naisesta, joka ei uskonut miehensä kuolemaa. Hän väitti kivenkovaa miehensä olevan vain väsynyt. Kun tämä kotiinsa lukittautunut vaimo viimein saatiin päästämään auttajat taloonsa ja mies vietiin sairaalaan, leski kertoi kaikille tämän olevan matkalla tapaamassa kaukaista sukulaista. Meni kuukausia ennen kuin nainen toipui shokistaan ja ymmärsi miehensä todella olevan poissa.
Hetken ajan olin itse samanlainen kuin tarinan nainen. En suostunut myöntämään Basilian poismenoa, vaikka särkyneessä sydämessäni tiesin sen olevan todellista. Suurimpia järkytyksiä oli sydämen sijaan kuitenkin hymyni. Se oli pirstoutunut kasaksi pieniä tuuleen kadonneita hippusia, joita en uskonut enää koskaan saavani kasattua kokoon.
Unissani palaan usein niihin kesäöihin joina taivas ei mustunut lainkaan. Silloin saatoimme istua pihakeinussa läpi yön kuunnellen lintujen monisävyisiä konsertteja, joiden päätähti ainakin meille oli hurmaava satakieli, jonka suloinen laulu kantautui korviimme kaikkien muiden lintujen sirkutusten ja viserrysten ylitse omalaatuisena ja erikoisena. Se miten lintujen täysin toisistaan poikkeavat äänet muodostivat niin saumattomasti yhteensopivan kuoron, oli hämmästyttävää.
Me vain istuimme hiljaisuudessa ja kuuntelimme. Kun väsymys vähitellen alkoi vallata Basilian mielen ja kehon, hän laski päänsä syliini ja kauneimman kuviteltavissa olevan kehtolaulun saattelemana hän lopulta vaipui rauhalliseen uneen vienosti hymyillen. Nukkuessaan hän ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, sillä aina hänen valveilla ollessaan hänen silmistään kajastunut pelko ja olemuksestaan heijastunut levottomuus hallitsivat kuvaa, joka hänestä ihmisten mieliin muodostui. Unien vallatessa hänet kaikki ikävä ja suru kaikkosivat ja valuivat hänestä pois kuin hitaasti puun runkoa pitkin vanana lipuva mahla. Hän näytti niin viattomalta ja puhtaalta, kun kaikki synkät muistot ja elämän hänen harteilleen kasaamat taakat eivät painaneet häntä kasaan. Hän näytti onnelliselta ja se sai huomaamattoman hymyn virkoamaan, ei vain kasvoilleni, vaan myös sydämeeni. Se hymy lämmitti minua sisältä kuin pieni kynttilä, hehkuvana ja kotoisana.
Kun Basilia oli mennyt, elämäni koostui vain asioista, jotka eivät muistuttaneet hänestä. Kipu oli niin voimakasta, etten yksinkertaisesti kestänyt sitä. Halusin vain unohtaa, sillä minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Samaan aikaan juuri pelkäsin unohtavani hänet, lopullisesti ja kokonaan. Pelkäsin, että jonkin ajan kuluttua en enää olisi muistanut tarkasti hänen kasvonpiirteitään, kuullut mielessäni helisevää naurua jonka hän oli muutamia kertoja antanut vapaasti pulputa sisältään vaahtoavan kosken tavoin. Pelkäsin unohtavani hänen pienen kätensä lämmön ja hänen kirkkaiden silmiensä tarkkaavaisen katseen. Niin, minä pelkäsin muistamista, mutta vielä enemmän minä pelkäsin unohdusta. Elämäni oli tasapainottelua veitsen terällä. En voinut muistaa, sillä se olisi saattanut tuhota minut, mutta en halunnut myöskään unohtaa, sillä tiesin etten olisi tullut koskaan antamaan sitä anteeksi itselleni.
Loppujen lopuksi elämäni jäi arvoitukseksi minulle itsellenikin. En tiedä vieläkään, miten selvisin ensimmäisistä kuukausista, mutta jotenkin minä selvisin, vaikka eihän sitä selviämiseksi voikaan kutsua. Olin kuin kävelevä ruumis ilman ihmistä sen sisällä. Hymyilin kivipatsaan onttoa hymyä, kohtasin ihmiset posliininuken tyhjällä katseella, puhuin robotin monotonisella äänellä ja elin kuolleella sydämellä.
Sitten minä vaivuin epätoivoon. Ajatukseni heräsivät ja samalla hetkellä minä itse olisin halunnut vaipua uneen. Elämäni oli roolin ylläpitämistä päivät ja yöt - no, yöt olivat vielä kamalempia kuin raskaat päivät, joista selviydyin vain, koska minun oli pakko. Öisin pimeys valtasi minut jokaista solua ja mielen kaukaisinta ajatusta ja syvintä tunnetta myöten. Jokainen tuskainen muisto nousi voimakkaana ja vaarallisenkauniina eteeni.
Aika jonka ihmiset tavallisesti viettävät höyhensaarten pehmeässä lämmössä, on yllättävän pitkä, jos sen makaa vuoteellaan katse kohotettuna kattoon ja odottaa. Minä tuijotin tyhjyyteen ja odotin aamunsarastusta, ensimmäistä sädettä, joka vapauttaisi minut jälleen pahimmasta. Pimeyden aikana jokainen hetki meni itsessäni vellomiseen ja vähitellen aloin pelätä pimeää ja kammoksua itseäni yhä enemmän. Olisin tehnyt mitä tahansa, jotta yö ja painajaiset eivät olisi saavuttaneet minua ja jotta olisin päässyt pakoon ajatuksiani.
Kummallista minusta on vieläkin se, että mielessäni ei käynyt ainoatakaan itsetuhoista ajatusta synkimpinäkään hetkinä. Minulle luovuttaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Oli hetkiä jolloin en löytänyt ainoatakaan syytä elää, mutta en silti edes harkinnut jättäväni tätä maailmaa ennenaikaisesti tai vapaasta tahdostani. En halunnut koskaan myöskään vahingoittaa itseäni. Purin kyllä usein tyynyä ja puristin käsiä nyrkkiin, mutta että olisin aiheuttanut lisää kipua itselleni? En todellakaan. Ehkä siinäkin oli kyse pelosta. Ja uskomisesta. Pelkäsin, että en olisi kestänyt enempää kipua ja uskoin, että ruumiillinen kipu ei helpottaisi henkistä, sillä ne olivat yhtä. Kun mielessäni kiljuin ja vuodatin koko maailman veriset kyyneleet, tunsin samaa kipua kaikkialla vartalossani. Mutta vieläkään en antanut ensimmäisenkään katkeran kyyneleen karata silmäkulmastani.
Jälkikäteen ajatellen pelko taisi hallita elämääni pitkän aikaa. Joskus voimakkaampana ja joskus enemmän taka-alalla, salakavalana ja hiljaisena vaikuttajana, joka kuiski ohjeita ja istutti epäilyksen siemeniä mieleeni. Mietin myös usein, miten paljosta olisin voinut päästä vain antamalla itkun tulla. Sanotaan, että itkeminen puhdistaa. Minussa oli paljon sellaista, mikä olisi kaivannut puhdistusta ja mikä pyrki ulos minusta, ja on vieläkin.
Jollakin tavalla minä kuitenkin opin tukahduttamaan pelon ja muut ikävät tunteet vähitellen. Ja lopulta osa niistä oli enää pelkkiä muistoja. Aloin uskoa, että aika tekisi vielä tehtävänsä. Loppujen lopuksi aika nimittäin parantaa haavat. Siihen minä uskon. On tässä maailmassa paljon huonompiakin asioita, joihin uskoa.