Yössä yksin vaeltaa
seuranaan vain itkut eilisen.
Ei musta suudelma valoa tuo,
ei tumma kuiskaus toivoa luo.
Ei pimeydessä vapautta saa
ikuisuuden kahleisiin vangittu,
suru jää verhon taa,
lupaus kuolee huulille.
Päivä valkenee, kaikki unohdetaan,
säröt sydämessä piilotetaan,
pimeys sielussa haudataan
ja epätoivo rasiaan suljetaan.
Auringon alla ei ole varaa paljastua,
kuka vain voi tunnistaa yön lapsen,
varomaton tulee huomattua.
Kasvoille asetetaan auringon naamio,
sydämeen herätetään kipinä onnea
ja silmille lämmin hehku.
Päivä on valveuni, pinnallinen harhakuva,
viimeisen auringonsäteen kaikottua kuoleva,
silti jatkuu niin kauan kuin on tarves.
Niin pitää velovollisuuskin roolissa päivänpaisteena,
kunnes pimeys antaa luvan päästää jälleen irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti